Suomen Kansan Demokraattinen Liitto – Wikipedia

contente

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto Demokratiska Förbundet för Finlands Folk Perustettu 1944 Lopetti 1990 (poliittinen toiminta) Ideologia sosialismi
kommunismi
marxilaisuus Äänenkannattaja Vapaa Sana (1944–1956)
Kansan Uutiset (1957–1990) Naisjärjestö SNDL Nuorisojärjestö SDNL Varhaisnuorisojärjestö SDPL Opiskelijajärjestö ASS / SOL Sivistysjärjestö KSL Raittiusjärjestö KRL / KDRL Eläkeläisjärjestö Eläkeläiset Infobox OKNimi-testi OK

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (lyh. SKDL[1]; jäsen kansandemokraatti, lyh kd.) oli vasemmistolainen yhteistyöpuolue, joka osallistui useisiin hallituksiin ja oli kahdesti (1946–1948 ja 1958–1962) eduskunnan suurin puolue, ja kerran eduskuntavaaleissa korkeimman kannatuksen saanut puolue (1958). SKDL lopetti poliittisen toimintansa keväällä 1990, kun sen seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto.

SKDL perustettiin jatkosodan jälkeen 1944 kommunistien, sosialistien ja muiden ”demokraattisten voimien” liitoksi. Sosialismi lisättiin puolueohjelmaan vasta vuonna 1967.[2] Käytännössä liitossa toimiminen edellytti Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johtavan aseman tunnustamista, sillä SKP:llä oli SKDL:ssä aina hallitseva asema. Perustamisessa näkyvästi mukana olleet, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) vasemmalta laidalta eronneet, sosialistit jäivät SKDL:ssä vähemmistöksi, vaikka esimerkiksi liiton puheenjohtajat olivat sosialisteja.

SKDL:ään kuului sekä henkilö- että yhteisöjäseniä. Yhteisöjäseniä olivat SKP:n lisäksi Akateeminen Sosialistiseura/Sosialistinen opiskelijaliitto (1944–1965/1965–1990), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (1944–1990), Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (1946–1955), Suomen Toverikuntien Liitto (1946–1952) ja Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (1967–1990).

SKDL osallistui hallituksiin Paasikivi II, Paasikivi III, Pekkala, Paasio I, Koivisto I, Karjalainen II, Miettunen II, Sorsa II, Koivisto II ja Sorsa III, eli oli hallituspuolueena vuosina 1944–1948, 1966–1970, 1970–1971, 1975–1976 ja 1977–1982.

Osa artikkelisarjaa

Sosialismi

Historia

Pääsuuntaukset

Alasuuntaukset

Käsitteet

Henkilöt

Organisaatiot

Lisää aiheesta

Pääartikkeli: Sosialismi

SKDL perustettiin sosialististen ja kommunististen ryhmien yhteistyöjärjestöksi. SKDL:n tavoitteena oli sosialistinen yhteiskunta, "jossa ihmiset vapautetaan riistosta, sorrosta ja nöyryytyksestä". Sosialismiin siirtymisen tuli tapahtua rauhanomaisesti ja kansan enemmistön tuella. SKDL:n yhteiskunnallisessa muutoskäsityksessä keskeistä olivat talouselämän demokratisoiminen ja yhteiskunnallisen valvonnan lisääminen talouspolitiikassa. SKDL:n ohjelmaa on arvioitu sosialistiseksi.[3]

SKDL:n vähemmistö vastusti puolueenomaisia piirteitä ja ideologista sidonnaisuutta. Puolueen vähemmistö halusi varata SKDL:lle lähinnä työfoorumin luonteen ja sosialismin varattavaksi yksinomaan SKP:lle.[3]

Suomen kansan demokraattinen liitto perustettiin 29. lokakuuta 1944, kun Neuvostoliitto määräsi Suomen ottamaan pois käytöstä kommunismin vastaiset lait jatkosodan päätyttyä. Liittoa valmisteleva alustava neuvottelu pidettiin Helsingin työväentalolla 5. lokakuuta 1944. Projektia valittiin johtamaan K. H. Wiik, joka myös laati järjestölle ohjelmaluonnoksen. Perustava kokous valitsi liiton hallitukseksi suuren toimikunnan, johon kuului varsin tasapuolisesti kommunisteja ja aiempia sosialidemokraatteja. Liiton nopeasti valmistuneissa säännöissä SKDL:n tarkoitukseksi määriteltiin kansanvaltaisuuden, demokratian, vapauden ja rauhan turvaaminen.[4] Vapaassa Sanassa 7. marraskuuta 1944 SKDL:n kerrottiin yhdistävän ”kaikki taantumusta, fascismia ja natsilaisuutta loppuun saakka ja varauksitta vastustavat piirit ja kansalaiset yhteiseen taisteluun kansansa demokratian ja vapauden, sivistyksen ja hyvinvoinnin puolesta.”[5]

SKP:llä oli SKDL:n perustamisessa suuri rooli. Kommunistit halusivat luoda laaja-alaisen demokraattisten voimien yhteistyöjärjestön, koska SKP haluttiin pitää tiukasti kaaderipuolueena. SKDL:n ensimmäisissä säännöissä järjestön kerrottiin toimivan ”yhdyssiteenä kansanvaltaisesti ajattelevien ja kansanvaltaisten periaatteiden pohjalla toimivien järjestöjen kesken”.[6]

Tammikuussa 1945 SKDL ehdotti SDP:lle valtakunnallista vaaliliittoa, mutta asetti sen ehdoksi, että SDP:n johtavista poliitikoista Väinö Tanner, Väinö Hakkila, Väinö Salovaara ja Aleksi Aaltonen eivät asettuisi ehdokkaiksi vaaleihin.[7] Kun SDP:n puoluetoimikunta torjui SKDL:n vaaliliittotarjouksen Väinö Tannerin kannattajien ja "asevelisosialistien" äänillä, se torjui samalla kommunistien ajaman kansanrintamapolitiikan.[8] Suuri joukko SDP:n perusjärjestöjä siirtyi jatkosotaa välittömästi seuraavina vuosina SKDL:n alaisuuteen. SDP:n vuonna 1947 tekemän selvityksen mukaan puolueesta oli lähtenyt yhteensä 100 yhdistystä. Työväentaloja sosiaalidemokraatit menettivät 62.[9] SDP:stä jo 1937 erotettu Akateeminen Sosialistiseura (ASS) oli yksi SKDL:n perustajajärjestöistä. Tunnetuimpia puolueen vaihtajia olivat SDP:stä 1940 erotetut ”kuutoset” ja J. W. Kedon johtama sosialidemokraattinen oppositio. Muita ”demokraatteja” ei kuitenkaan saatu houkuteltua liittoon ja SKDL:sta tuli siten vain vasemmistolaisten yhteistyöpuolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva rooli. SKP:nkin jäsenmäärän noustua nopeasti tuli monista sekä sen että SKDL:n jäseniä, jolloin syntyi omintakeinen ja resursseja vienyt kaksoisorganisaatio.

SKDL:n nimen takana olivat tiettävästi SKP-johdon voimapari Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino.[10] Erkki Tuomioja on maininnut myös Andrei Ždanovin nimen.[11] Rekisteröinnin yhteydessä oikeusministeri Ernst von Born yritti jarruttaa prosessia väittäen puolueen nimen johtavan kansalaisia harhaan.

Ensimmäinen kansandemokraattinen ministeri oli Paasikiven toisen hallituksen toisena sosiaaliministerinä toiminut Yrjö Leino. Maaliskuun 1945 eduskuntavaalien jälkeen muodostetussa Paasikiven kolmannessa hallituksessa ministerinsalkut jaettiin muodollisesti tasan kolmen suurimman puolueen SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kansandemokraatit saivat hallituksessa kuitenkin yliedustuksen, kun ministereiksi tulivat puoluekiintiöiden ulkopuolelta pääministeri J. K. Paasikiven luottamusmiehinä Mauno Pekkala ja Reinhold Svento, joita kumpaakaan SDP ei enää tunnustanut omiksi miehikseen. Kun Suomi solmi syksyn 1945 kuluessa uudelleen diplomaattisuhteensa ulkovaltoihin, kansandemokraatteja nimitettiin tärkeille paikoille myös tällä sektorilla: Johan Helo siirtyi suurlähettilääksi Pariisiin, Cay Sundström Moskovaan ja Eero Wuori Lontooseen. Paasikivi tarvitsi kansandemokraattien tukea niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin, ja näillä toimillaan hän saavutti heidän ainakin näennäisen arvostuksensa.[12]

Syyskuussa 1946 SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli maan suurin, kun siihen siirtyivät Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen SDP:stä. Kilpi ja Wirtanen liittyivät samalla alkuvuodesta perustettuun Sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen.

Virittäessään näkyvällä, tehokkaalla ja suuria lupaavalla propagandalla äänestäjiensä odotukset korkealle SKDL ajoi itsensä vaikeaan asemaan. Hallituksessa puolue joutui vastaamaan maan asioista ja sopeuttamaan uudistus- ja muutoshalunsa paitsi kansantalouden silloisiin niukkoihin mahdollisuuksiin, myös hallituskumppaniensa tahtiin. Tosiasiassa SKDL:stä vahvimpana hallitusryhmänä tuli lyhyessä ajassa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja virkavallan tukipylväitä – saman järjestelmän, jonka se aiemmin oli pyrkinyt kaatamaan. Porvariston yleisen käsityksen mukaan kommunistit pyrkivät käyttämään saamaansa valtaa vallankumouksen valmisteluun, mutta yhtä hyvin voidaan väittää, että kommunistien vallankumousinto päin vastoin tukehtui vakiintuneen porvarillisen järjestelmän kourissa.[13]

Vuonna 1948 kylmä sota sai uuden luonteen, kun kommunistit pakottivat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset puolueet pois hallituksesta Tšekkoslovakiassa. Käytännössä samaan aikaan 22. helmikuuta Suomi sai aloitekutsun YYA-neuvotteluihin Neuvostoliittoa johtaneelta Stalinilta, joka kiristyneessä ilmapiirissä halusi saattaa nopeasti loppuun läntisten naapurimaiden kanssa solmittujen sopimusten ketjun. Suomalaisista puolueista aloitteeseen vastasi myönteisesti vain SKDL, joka jo aiemmin oli ajanut sopimusta. YYA oli kommunisteille tärkeä, koska sen ajateltiin mahdollistavan Suomen poliittisen järjestelmän muuttamisen neuvostojoukkojen tuella. Kommunistit olivat Jukka Nevakiven mukaan ”täysin tietoisia siitä, ettei heillä ollut edellytyksiä nousta valtaan ilman Neuvostoliiton tukea.” Neuvostoliitolla ei kuitenkaan ollut halua puuttua Suomen sisäpolitiikkaan näin radikaalein keinoin.[14]

Suomen Sosialidemokraatti julkaisi edellä esitetyn kaappausskenaarion sunnuntaina 25. huhtikuuta 1948. Samoihin aikoihin SKP:n ja Neuvostoliiton epäsuosioon joutunut sisäministeri Leino väitti puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvolle, että kaappaushankkeita viriteltiinkin itse asiassa ”oikealla”. SKDL:n kontrollissa ollut Valtiollinen poliisi oli kertonut Leinolle löytäneensä vuotta aikaisemmin kirjoitetun paperin, jossa kerrottiin vastarintaliikkeen organisaatiosta. Tiedot saatuaan Sihvo perui lähtönsä Moskovaan YYA-neuvotteluihin ja hän alkoi toteuttaa puolustusvoimien valmiustoimia. Moskovan neuvottelujen päätyttyä J. K. Paasikivi muistutti Sihvoa siitä, että kaappausuhka oli pikemminkin vasemmalla eikä oikealla. Suomalaisten pelkoja lisäsi SKDL:n Vapaassa Sanassa julkaistu, Hertta Kuusisen 24. päivä pitämästä puheesta kertonut, uutinen, joka oli otsikoitu: ”Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme”. 26. ja 27. päivän välisenä yönä panssari- ja tykkijoukot asetettiin pääkaupunkiseudun lähettyville. YYA-sopimuksen ratifiointikäsittely alkoi eduskunnassa 28. huhtikuuta ja se päättyi presidentin sopimusratifiointiin 30. huhtikuuta. YYA-neuvottelut käytiin 22. maaliskuuta – 5. huhtikuuta ja sopimus solmittiin 6. huhtikuuta Suomelle varsin edullisessa muodossa.[15]

Toukokuussa 1948 SKP:n pääsihteeri ja kansanedustaja Ville Pessi matkusti Moskovaan ja kertoi Ždanoville Valpon johdon tiedoista, joiden mukaan oikeisto suunnitteli vallankaappausta YYA-sopimuksen estämiseksi. SKP:n keskuskomitea oli tiedot saatuaan pitänyt välttämättömänä pidättää joitakin näkyvimpiä salaliittolaisia, joita Valpon päällikön mukaan johti itse Paasikivi. Suunnitelmasta oli kuitenkin Pessin mukaan pitänyt luopua, koska ”vehkeilijät saivat selville, että heitä tarkkaillaan”. Keskuskomitea oli päättänyt täten torjua kaappausuhan järjestämällä joukkokokouksia, joiden avulla salaliittolaiset vangittaisiin. SKP oli kuitenkin epävarma menestyksestään ja Pessi pyysikin Ždanovilta apua mahdollisissa painostustoimenpiteissä. Ždanov ilmoitti Stalinille, ettei SKP:stä ollut mihinkään, koska se ei luottanut voimaansa, vaan nojasi jatkuvasti Neuvostoliiton apuun. Pessi ei saanut tukea ja hän palasi Suomeen.[16]

Kummastakaan kevään 1948 vallankaappaussuunnitelmasta ei ole osoitettu konkreettisia todisteita. Yksittäiset tahot saattoivat suunnitella toimenpiteitä, mutta ajatukset jäivät teoreettiselle tasolle.[17] Äärivasemmisto oli heti sodan jälkeen halunnut toteuttaa vallanvaihdon siten, että SKDL olisi myöhemmin kaapannut kaikki puolueet sisälleen Itä-Euroopan mallin mukaisesti. Neuvostoliitto kuitenkin tällöin kielsi suunnitelman toteuttamisen. Vuonna 1946 NKP antoi SKP:lle käskyn lähteä toimiin vallankaappauksen toteuttamiseksi, mutta SKP ei ollut tehtäviensä tasalla.[18] Suomen äärivasemmisto ei ollut käytännössä kykeneväinen itsenäiseen vallankaappaukseen. Suomi oli kuitenkin tavallaan kulkemassa vuosina 1944–1948 kohti kansandemokratiaa, koska äärivasemmistolla oli tuolloin poikkeuksellisen paljon valtaa. Tässä mielessä aikakautta voidaan kutsua vaaran vuosiksi, mutta pelkästään vallankaappausteorioista käytettynä nimitys on hieman liioiteltu.[19]

Kommunistit eivät viime kädessä pystyneet toteuttamaan vallitsevan järjestelmän kumoamista, koska omiensa luottamuksen menettänyt ja alkoholisoitunut ministeri Yrjö Leino ei kyennyt tai halunnut auttaa näitä. Jännitys purkautui, kun eduskunta antoi Leinolle epäluottamuslauseen Leinon vangeista 19. toukokuuta 1948. Kommunistitkin kannattivat Leinon eroa, mutta he vaativat Leinon tilalle uutta SKP:n edustajaa. Vaatimusta tuettiin järjestämällä mielenosoituksia ja lakkoja. Moskovasta tuli kuitenkin kehotus lopettaa tukitoimenpiteet, koska ne olisivat saattaneet aiheuttaa heinäkuun eduskuntavaalien lykkäämisen tai peruuttamisen.[20]

Liitto vastusti esimerkiksi rauhanehtojen höllentämistä, mikä ärsytti monia kansalaisia. Monet kokivat SKDL:n vain Neuvostoliiton käsikassaraksi.[21] Vallankaappaushuhuihin olivat Neuvostoliiton suurlähetystön lisäksi sekoittuneet myös muiden maiden lähetystöt. Britannian lähetystö myönsi, että se oli jakanut propagandaa työväen keskuuteen, koska ”kommunismin ja sosiaalidemokratian välillä tapahtuvaa ratkaisua ei voi pitää pelkästään sisäpoliittisena asiana”. Neuvostoliitto yritti vielä parantaa äärivasemmiston tilaa puolittamalla 147 miljoonan dollarin sotakorvausmaksut, mitä SKDL oli vaatinut, mutta kansandemokraatit kärsivät eduskuntavaaleissa murskatappion ja tipahtivat kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Sosiaalidemokraatit nousivat suurimmaksi puolueeksi, joten työväestö oli äänestänyt pääasiassa sosiaalidemokratiaa kommunismin sijasta, kuten länsimaat, SDP ja porvarit olivat ennen vaaleja toivoneet.[19]

Länsimaat pitivät vaalitulosta takeena siitä, ettei Suomi enää ollut kulkemassa kohti kansandemokratiaa. Uudessa K. A. Fagerholmin hallituksessa ei ollut ainuttakaan äärivasemmistolaisena pidettyä poliitikkoa. Tämä koettiin sensaatioksi, mutta se paransi valtion suhteita länteen. Lännessä haluttiin, että Suomi selviää sotakorvauksistaan. SKDL suljettiin pois hallituksesta myös puolueen asettamien ehtojen johdosta. Kansandemokraatit vaativat vähintään viittä ministerinpaikkaa sekä Hertta Kuusista ulkoministeriksi. Paasikivi totesi, että tämä olisi merkinnyt ”samaa kuin että hänen isänsä istuisi ulkoministerinä”. Jatkossa haluttiin varmistaa, ettei äärivasemmisto saa hallitusten avainpaikkoja, joiksi luokiteltiin pää-, sisä-, puolustus-, ulko- ja kauppaministerin tehtävät. Paasikivi perusteli päätöstään toteamalla, että ”kommunisti ulkoministerinä olisi ainoastaan Neuvostoliiton, vaan ei Suomen edustaja” ja ”kommunisti kauppaministerinä koettaisi vaikuttaa siihen suuntaan, että Suomi tulisi taloudellisesti riippuvaksi Neuvostoliitosta”. Kun SKDL 18 vuoden jälkeen pääsi mukaan Paasion I hallitukseen saaden toisen valtiovarainministerin salkun, ei tähän sisällytetty poliisiasioita.[22]

Sosiaalidemokraatit ja porvarit menettivät luottamuksensa SKDL:ään. Paasikivi valitti, ettei Pekkalan hallituksessa ja ulkovaliokunnassa voitu keskustella asioista luottamuksellisesti ilman, että pelkäisi asioiden kulkeutuvan venäläisten tietoon. 31. heinäkuuta nimitetty sosiaalidemokraattinen Fagerholmin vähemmistöhallitus alkoi Paasikiven tuella puhdistaa kansandemokraatteja tärkeistä yhteiskunnallisista tehtävistä. 23. lokakuuta 1948 hallitus antoi ehdotuksen Valpon lakkauttamisesta ja korvaamisesta Suojelupoliisilla. Hallitus katsoi, että ns. Punainen Valpo oli käyttänyt väärin kuulustelu- ja pidätysoikeuksiaan ja ne siirrettiin rikospoliisille. Seuraavaksi puhdistettiin Yleisradio, jonka vuonna 1945 johtoon nimitetty Hella Wuolijoki erotettiin Yleisradion hallintoneuvoston päätöksellä. Uuden sisäpoliittisen suuntauksen myötä Fagerholmin hallitus vapautti toukokuussa 1949 viisi sotasyyllisyydestä tuomittua.[23]

Vuonna 1952 SKDL erotti pää-äänenkannattajansa Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgrenin, joka oli pyrkinyt luomaan lehdelle omaa profiilia. Palmgren oli joutunut riitoihin varsinkin puolueen uutistoimisto Demokraattisen Lehtipalvelun (DLP) johtaja Armas Äikiän kanssa. Palmgren ei suostunut tuomitsemaan Jugoslaviaa Neuvostoliiton edellyttämällä intensiteetillä ja hän puolusteli Jean-Paul Sartren näytelmää Likaiset kädet. ”Titolaiseksi” julistetun Palmgrenin tapaus sai varsinkin monet sosialistit ilmaisemaan tyytymättömyytensä SKDL:n menettelytapoihin.[4]

Kun Nikita Hruštšov 1956 kritisoi Josif Stalinin ajan väärinkäytöksiä NKP:n 20. edustajakokouksessa, alettiin asioita vastaavasti käsitellä myös suomalaisten kommunistien keskuudessa. Suuria uudistuksia ei kuitenkaan tehty ja niin sanottu destalinisointi jäi puolitiehen. Keskustelussa alkoi uusi vaihe, kun Sirola-opiston entinen johtaja Aira Sinervo julkaisi vuonna 1960 kansandemokraattista liikettä jyrkästi arvostelleen romaanin. SKP tuomitsi teoksen provokatiiviseksi roskaksi, mikä sai monen sosialistin tunteet kuohumaan. Kansandemokraattista liikettä lähellä ollut kulttuuriyhdistys Kiila ajautui konfliktiin kommunistien kanssa, jolloin SKDL menetti monia tunnettuja kannattajiaan. Vuonna 1961 Jarno Pennanen perusti Tilanne-lehden, jossa SKDL:n asioita käsiteltiin avoimesti. SKDL koki Tilanteen kiusalliseksi eikä usein nähnyt viisaaksi antautua keskusteluihin sen kanssa. Lehdellä oli silti vaikutuksensa ja sen esiin nostamat teemat nousivat 1960-luvun puoliväliin mennessä SKDL:nkin piiriin ja sen lehtiin.[4] SKDL:n ja SKP:n johdot uudistuivat ja yhteistyö muiden puolueiden kanssa alkoi sujua entistä paremmin.

SKDL:n menettelytapojen muuttuminen avoimemmiksi johtui myös sukupolven vaihtumisesta. 1960-luvulla SKDL:n johtoon oli nousemassa sotienjälkeisessä Suomessa varttunut sukupolvi, jolle emigranttikausi Neuvostoliitossa, lapualaisterrorin ajat sekä vankila-, turvasäilö- ja maanalaisvuodet olivat vain historiaa ja joka oli saanut vapaasti osallistua yhteiskunnan toimintoihin. Sen myötä ilmeisesti myös jyrkkä etujoukkoajattelu ja luokkataistelutahto olivat lieventyneet, ja porvarillisen yhteiskunnan siedettävyys ainakin kehyksenä sosialismiin siirtymiselle oli kasvanut. Nuoren polven arvostelu vanhaa kaartia kohtaan sai vastakaikua varsinkin SKDL:n ei-kommunistisessa siivessä. Kun kommunisteihin kuulumaton valtiotieteen tohtori Ele Alenius vuonna 1967 voitti pääsihteerin vaalissa SKP:n ehdokkaan Hertta Kuusisen, tätä pidettiin muutoksia vaatineen ryhmän voittona.[24]

Eduskuntavaalien 1966 jälkeen SKDL osallistui hallitukseen ensimmäistä kertaa sitten 1940-luvun. Hallitus muodostettiin Rafael Paasion johdolla kolmen suurimman puolueen, SDP:n, Keskustapuolueen ja SKDL:n pohjalle. Tämä kansanrintamaksi kutsuttu hallituspohja säilyi, joskaan ei aivan katkeamattomana, 1980-luvulle saakka. 1968 SKDL:n työvaliokunta tuomitsi SKP:n tavoin, joskin hieman jyrkemmin, Varsovan liiton toimet Tšekkoslovakiassa (ks. Prahan kevät). Ammattiyhdistysliike aloitti 1970-luvun alussa toteutuneen eheytymisensä.

1960-luvun muutokset antoivat SKDL:lle itsenäisemmän roolin suhteessa SKP:hen. Toisaalta SKP:n sisäiset riidat heijastuivat pitkittyessään yhä enemmän myös SKDL:n toimintaan. Esimerkiksi akateemisten sosialistiseurojen pohjalta keväällä 1965 SKDL:n opiskelijajärjestöksi perustettu Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) valitsi liittolaisekseen 1971 SKP:n opposition. Myös, vuonna 1967 SKDL:n yhteisöjäseneksi hyväksytty, Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) oli koko 1970-luvun kahtiajakautunut.

1960-luvun lopussa SKDL:ssä kärjistyivät myös taloudelliset ongelmat. Henkilöstöä jouduttiin vähentämään, liitto velkaantui ja samalla aktiivisesti toimivien yhdistysten määrä putosi ollen enää 1 350 vuonna 1969. Maassa tapahtuneet suuret rakennemuutokset vaikeuttivat kontaktien saamista uusiin ihmisiin.[4]

SKDL:n menestys eduskuntavaaleissa heikkeni vuosien mittaan samaan aikaan kun kahtiajako puolueen sisällä jyrkkeni. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kaikki hallituspuolueet kärsivät tappioita. SKDL menetti enemmän ääniä kuin Keskustapuolue, mutta hävisi vain viisi paikkaa verrattuna Keskustan 13 paikan tappioon. Vaalien jälkeisen eduskuntaryhmän 36 kansanedustajasta 19 kuului SKP:n enemmistöön ja 15 vähemmistöön, ja lisäksi oli kaksi kommunistiseen puolueeseen kuulumatonta sosialistia. Taisto Sinisalon johtamasta SKP:n vähemmistöstä alettiin 1970-luvun alussa käyttää Helsingin Sanomien poliittisessa toimituksessa syntynyttä termiä ”taistolaiset”.[25]

SKDL meni mukaan vaalien jälkeen muodostettuun Ahti Karjalaisen hallitukseen, mutta erosi siitä maaliskuussa 1971 ”korppusodan” vuoksi. Vuodesta 1975 lähtien puolue oli jälleen seitsemän vuoden ajan mukana kaikissa poliittisissa hallituksissa lukuun ottamatta vuosina 1976–1977 istunutta Martti Miettusen kolmatta hallitusta. Toukokuussa 1976 SKDL:n eduskuntaryhmä sai presidentti Urho Kekkosen ehdotuksesta äänestää hallituksen esittämää liikevaihtoveron korotusta vastaan huolimatta puolueen mukanaolosta hallituksessa.[26]

Eduskunnan äänestäessä tammikuussa 1973 poikkeuslaista presidentti Urho Kekkosen virkakauden pidentämiseksi ilman vaalia vuoteen 1978 saakka SKDL:n koko eduskuntaryhmä äänesti lakiesityksen hyväksymisen puolesta.[27] Suurista puolueista juuri SKDL oli huhtikuussa 1972 ensimmäisenä asettunut kannattamaan Kekkosen virkakauden jatkamista huolimatta siitä, että puolue vastusti Kekkosen ajamaa Suomen ja Euroopan talousyhteisön (EEC) välistä vapaakauppasopimusta, ja vaikka niin kutsuttu UKK-sopimus oli joulukuussa 1970 vetänyt maton kommunistien suunnitteleman lakkoliikehdinnän alta.[28]

SKDL:n enemmistön johtomiehiin kuulunut Arvo Aalto suostui toukokuussa 1977 nimitetyn Sorsan toisen hallituksen työministeriksi, kun työttömyys oli historiallisen korkeissa luvuissa. Sorsan hallitus suuntautui talouspolitiikassaan sosialismista markkinatalouden tielle, mitä myös SKDL:n ministeriryhmä asettui tukemaan.[29] Aalto jatkoi työministerinä myös Koiviston toisessa hallituksessa, ja hänen läheinen yhteistyönsä pääministeri Mauno Koiviston kanssa muodostui keskeiseksi hallitusta koossa pitäneeksi voimaksi. Kun Aalto maaliskuussa 1981 jätti hallituksen, Koiviston ja SKDL:n erityissuhteen jatkajaksi tuli opetusministeri Kalevi Kivistö.[30]

Vuoden 1979 vaaleissa puolue menetti paikkansa kolmen suurimman puolueen joukossa Kokoomukselle. Syksyllä 1981 SKP:n vähemmistön niskuroivat kansanedustajat erotettiin SKDL:n eduskuntaryhmästä, mutta he pääsivät palaamaan takaisin keväällä 1982.[31] Kuilu repesi lopullisesti vaalikauden 1983−1987 aikana, mikä näkyi konkreettisesti eduskuntatalossa: SKDL:n ryhmähuone jaettiin väliseinällä kahtia kesäkuussa 1986, ja Demokraattisen vaihtoehdon eduskuntaryhmäksi järjestyneet SKP:n vähemmistön kansanedustajat siirrettiin syysistuntokauden 1986 alkaessa eduskunnan suuren salin vasempaan äärilaitaan.[32] Vuoden 1987 vaalien jälkeen SKDL:n ryhmään kuului enää 16 kansanedustajaa. Tällöin puolue oli menettänyt kansanedustajanpaikkansa Kymen, Mikkelin ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä.

Aarne Saarinen on arvellut muistelmissaan, että merkittävänä syynä vuoden 1983 vaalitappioon oli puolueen vähemmistösiiven käyttäytyminen vuoden 1982 presidentinvaaleissa. Kun SKDL äänesti presidenttiehdokkaastaan, valituksi tuli puolueen silloinen puheenjohtaja ja opetusministeri Kalevi Kivistö, jota taistolaiset vastustivat. Valitsijamiesten suorittamassa vaalissa Kivistö, Aarne Saarinen ja Ele Alenius kehottivat puolueen 32 valitsijamiestä asettumaan SDP:n Mauno Koiviston taakse jo ensimmäisessä äänestyksessä. Enemmistöläiset tekivätkin näin, mutta vähemmistö eli 11 valitsijamiestä äänesti aiemmin vastustamaansa Kivistöä. Saarinen kutsui taistolaisten käyttäytymistä "poliittiseksi huliganismiksi" ja sanoi sen saattaneen puolueen arvovallan kyseenalaiseksi kansan silmissä.[33]

SKDL oli mukana presidentinvaalien jälkeen nimitetyssä Kalevi Sorsan III hallituksessa, mutta vuoden 1983 budjettia käsiteltäessä SKDL:n eduskuntaryhmä äänesti hallituksen esittämää puolustusmäärärahojen lisäämistä vastaan, minkä seurauksena puolueen ministerien oli lähdettävä hallituksesta. Hallituksen kaatumiselta vältyttiin, kun heidän tilalleen nimitettiin uudet ministerit SDP:stä. Tämä merkitsi kansanrintamapohjaisen hallitusyhteistyön loppua. Kun Urho Kekkonen oli 1970-luvulla yrittänyt pitää SKDL:n hallituksessa myöntämällä sille erivapauksia, Mauno Koivisto ei enää menetellyt näin. SKDL:ää ei otettu Sorsan keväällä 1983 muodostamaan IV hallitukseen eikä liioin Harri Holkerin hallitukseen neljä vuotta myöhemmin.

Kun eduskunta käsitteli joulukuussa 1985 Suomen täysjäsenyyttä Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), jonka liitännäisjäsen Suomi oli ollut vuodesta 1961, kaikki SKDL:n kansanedustajat äänestivät täysjäsenyyden hyväksymistä vastaan. Muut vastaan äänestäneet olivat vihreiden kansanedustajat Ville Komsi ja Kalle Könkkölä sekä Keskustapuolueesta eronnut ja oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä muodostanut Liisa Kulhia. Kyseessä oli yksi viimeisistä äänestyksistä, joissa SKDL:n ryhmä esiintyi yhtenäisenä. Äänestystä edeltänyt keskustelu eduskunnassa oli varsin vaisu; äänessä olivat käytännössä vain äärivasemmiston kansanedustajat. Hajoamistilassa olleiden SKDL:n eduskuntaryhmän eri siivet suorastaan kilpailivat siitä, kumpi kiivaammin arvosteli Sorsan neljännen hallituksen länsisuuntausta.[34]

Huhtikuussa 1990 SKDL, SKP ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi. Mukaan tulivat myös puolueesta aiemmin erotetut Demokraattisen vaihtoehdon kannattajat. Uudesta puolueesta oli keskusteltu jo muutaman vuoden ajan. Kehitys sai vauhtia etenkin Kalevi Kivistön tueksi presidentinvaaleja varten muodostetusta Liike 88:sta. Myös SKP:n taloudellisilla vaikeuksilla ja reaalisosialismin murroksella oli vaikutuksensa. Vaihtoehtona uudelle puolueelle oli myös uudistuminen SKDL:n pohjalta. Monet SKDL:n (tai SKP:n) säilyttämistä kannattaneet jäivät pois Vasemmistoliitosta, jonka jäsenmäärä jäi huomattavasti edeltäjiään pienemmäksi.[35]

SKDL poistettiin puoluerekisteristä vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen.

Puheenjohtajat[36]

K. H. Wiik

1944

Cay Sundström

1944–1946

J. W. Keto

1946–1947

Kusti Kulo

1948–1967

Ele Alenius

1967–1979

Kalevi Kivistö

1979–1985

Esko Helle

1985–1988

Reijo Käkelä

1988–1990

Pääsihteerit[37]

Tyyne Tuominen

1944–1949

Yrjö Enne

1949–1952

Hertta Kuusinen

1952–1958

Yrjö Enne

1959–1961

Mauno Tamminen

1962–1965

Ele Alenius

1965–1967

Aimo Haapanen

1967–1977

Jorma Hentilä

1977–1984

Reijo Käkelä

1984–1988

Salme Kandolin

1988–1990

Varapuheenjohtajat

Cay Sundström

1944[38]

Johan Helo

1944–1946[38]

Mikko Ampuja

1946[38]

1 Paavo Kivikoski

1946–1949[38]

1 Eino Kilpi

1949–1963[38][36]

2 Sylvi-Kyllikki Kilpi

1946–1949[38]

2 Yrjö Murto

1949–1952[38]

2 Toivo Kujala

1952–1958[38][36]

Hertta Kuusinen

1958–1970[36]

Ele Alenius

1963–1967[36]

Georg Backlund

1967–1970[36]

Anna-Liisa Tiekso

1970–19xx[36]

Matti Koivunen

1970–1973[36]

Fjalar Björkqvist

1970–1973[36]

Aarne Saarinen

1973–19xx[36]

Ulla-Leena Alppi

1979–1988[39]

Liittoneuvoston
puheenjohtajat

Vihtori Metsäranta

194x–194x[40]

Konsta Talvio

194x–19xx[41]

Artturi Pihala

195x–195x[42]

Hannes Tauriainen

195x–195x[42]

Paavo Aitio

195x–19xx[43][44]

SKDL:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein kokoontunut edustajakokous (liittokokous), johon edustajia saivat lähettää SKDL:n piirijärjestöt (1/200 jäsentä) ja yhteisöjäsenet (1/800). SKDL:ssa ja sen kunnallis- sekä piirijärjestöissä johtavissa elimissä olivat edustettuina sekä SKDL:n jäsenet että yhteisöjäsenten edustajat. Perustasolla (paikallisosastoissa) oli vain henkilöjäseniä. Edustajakokous valitsi SKDL:n liittoneuvoston, joka puolestaan valitsi puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, pääsihteerin ja toimeenpanevan komitean. Vuonna 1988 sääntöjä muutettiin siten, että edustajat saivat valita johdon. SKDL:n ensimmäinen periaateohjelma hyväksyttiin toisessa liittokokouksessa 1949.

SKDL:n yhteisöjäseniä olivat Suomen Kommunistinen Puolue, Suomen demokraattinen nuorisoliitto (p. 31.12.1944, yhteisöjäsen 1967 lähtien), Suomen naisten demokraattinen liitto (p. 3.12.1944), Akateeminen Sosialistiseura / Sosialistinen opiskelijaliitto (1944–1965 / 1965–1990), Sosialistinen yhtenäisyyspuolue (1946–1955) ja Suomen Toverikuntien Liitto (1946–1952). Näiden keskeisten järjestöjen lisäksi SKDL:llä oli lukuisia lähiyhteisöjä eri aloilla.

SDP:sta eronneet sosialistit perustivat 1946 Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SYP), joka toimi SKDL:ssa vuoteen 1955 asti jääden merkitykseltään vähäiseksi. 1960-luvulla sosialistit alkoivat jälleen keskustella oman järjestön tarpeellisuudesta. Joulukuussa 1970 perustettiin sosialistien yhteistyötoimikunta, josta muodostui löyhä yhteenliittymä. Vuonna 1982 perustettiin toimikunnan pohjalta SKDL:n Sosialistit -järjestö.

Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) perustettiin 1965, jolloin se peri yhteisöjäsenen aseman ASS:ltä. SOL:n hajotessa 1970-luvun alussa Kansandemokraattiset opiskelijajärjestöt (KOJ, 1971 / 1974–1981) oli SKDL:n enemmistön linjan mukainen puolivirallinen opiskelijajärjestö.

SKDL:n varhaisnuorisotoiminta järjestyi vuodesta 1945 alkaen Suomen demokratian pioneerien liitossa (SDPL). Lapsityötä teki myös Työläislasten Tuki -yhdistys. Parasta Lapsille oli liikkeen lastensuojelujärjestö.

Sirola-opisto (1946–1994) oli kansandemokraattisen liikkeen Hämeenlinnassa toiminut opintokeskus, jota ylläpiti Yrjö Sirolan Säätiö. Sirolan kirjeopisto toimi 1948–1964. Vuonna 1964 perustettiin Kansan Sivistystyön Liitto kansandemokraattista sivistystyötä koordinomaan. Ruotsinkielistä sivistystyötä tehtiin Folkets Bildningsförbund -yhdistyksessä.

Kansandemokraattisesta päihdetyöstä huolehti vuodesta 1948 alkaen Kansan Raittiustyön Keskus (KRK), joka vuonna 1956 vaihtoi nimekseen Kansan Raittiusliitto. KRL:n varhaisnuorisojärjestö oli vuonna 1955 perustettu Sammon Takojat. 1970-luvulla SKP:n oppositio sai KRL:ssä enemmistön ja SKDL:n enemmistö perusti uuden Kansandemokraattisen Raittiusliiton (KDRL).

SKDL:n, sen jäsenjärjestöjen ja lehtien arkistojen tallennuspaikka on Kansan Arkisto. Kansandemokraattisen liikkeen keskusarkisto muodostettiin tammikuussa 1957, kun SKP:n Arkisto (1945–1956) ja poliittinen lehtileikearkisto yhdistyivät. Arkistoa ylläpitää Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö.

SKDL:n Valistuskeskus oli vuosina 1945–1952 toiminut ohjelmatoimisto ja ohjelma-aineistojen poliittista sekä taiteellista laatua valvonut organisaatio. Valistuskeskuksen Ohjelmapalvelu välitti ohjelmaryhmille muun muassa näytelmiä, kisällilauluja, joukkolausuntaesityksiä ja suomennettua neuvostomusiikkia. Järjestöjen tilaisuuksiin välitettiin muusikoita ja puhujia. Keskus myös koulutti esiintyjiä. Keskuksen lakkauttamisen jälkeen työtä jatkoi Ohjelmatyö-yhdistys, joka toimi ensin SDNL:n ja myöhemmin Kulttuurityön keskuksen sekä KSL:n alaisuudessa.[45]

Muita kansandemokraattisia järjestöjä olivat muun muassa Eläkeläiset, Entisten Punakaartilaisten Keskusjärjestö, Kansainvälinen solidaarisuustyö, Kansantalojen Liitto, Kulttuuridemokraattien Keskusjärjestö, Kulttuurityö, Kulttuurityön keskus, Loma ja Virkistys, Solaris-lomat ja Sodan- ja Fasisminvastainen Työ.

SKDL oli jäsenenä muun muassa Suomen Rauhanpuolustajissa, Suomi–Neuvostoliitto-Seurassa ja Suomi–Vietnam-seurassa.

SKDL järjestöverkosto kattoi koko maan Ahvenanmaa mukaan lukien. Vuodenvaihteessa 1945–1946 liittoon kuului 978 yhdistystä. Kolmen seuraavan vuoden kuluessa määrä nousi 1 601:een. Vuonna 1964 SKDL:llä oli omia jäsenyhdistyksiä 2 159.[4]

SKDL:ään kuului kymmeniä tuhansia henkilöjäseniä, joista monet kuuluivat samanaikaisesti liiton jäsenjärjestöihin. Ensimmäisen toimintavuoden aikana järjestöön liittyi noin 50 000 ihmistä. Vuoden 1946 päättyessä oli jäseniä 75 000.[4] 1950- ja 1960-luvuilla jäsenmäärä pysyi noin 60 000:ssa. SKP:ssa oli tuolloin noin 40 000 jäsentä. Henkilö saattoi olla SKDL:n edustajakokouksessa edustettuna parhaimmillaan jopa viiden eri järjestön kiintiöissä.

SKDL:n jäsen- ja kannattajapohja oli sosiaaliselta koostumukseltaan vahvasti työväenluokkainen. Vuonna 1946 jäsenistöstä 80 prosenttia oli työläisiä. Toiseksi suurin ryhmä olivat pienviljelijät. Vuoteen 1960 mennessä työläisten osuus oli laskenut ja se oli tuolloin 68,9 %. Naisten osuus jäsenistöstä pysyi 1960-luvulle asti viidesosan tienoilla.[4] 1980-luvulla naisia oli noin kolmasosa SKDL:n jäsenistä.[46]

liittokokous

Ajankohta

Sijainti

23.–25.3.1946

Helsinki (Paasitorni)[40]

28.6.–1.7.1949

Helsinki[41]

31.5.–3.6.1952

[42]

11.–13.6.1955

Tampere[43] [47]

4.–7.4.1958

Turku[44]

31.3.–3.4.1961

Kulttuuritalo, Helsinki

15.–18.5.1964

13.–15.5.1967

Helsinki

15.–18.5.1970

14.–15.4.1973

Pori

4.–6.6.1976

Helsinki

1.–3.6.1979

Oulu

28.–30.5.1982

Kuopio

24.–26.5.1985

Tampere

20.–22.5.1988

Turku

ylimääräinen liittokokous

29.4.1990

Helsinki

Kommunistit olivat SKDL:ssa aina hallitseva osapuoli, joten SKDL seurasi Suomen Kommunistisen Puolueen linjauksia kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä. Kommunistien rooli kasvoi 1940-luvun lopulla, kun osa sosialisteista jätti puolueen ja monet johtavat sosialistit (Wiik, Keto, Räisänen, Ampuja) kuolivat. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen esitti maaliskuussa 1953 puolueensa keskuskomitealle tilannearvion, jonka mukaan kommunisteilla oli hallussaan kaikki 16 SKDL:n piirisihteerin paikkaa sekä selvä enemmistö liittotoimikunnassa (24/35). SKDL:n keskustoimiston työntekijöistä kommunisteja olivat kaikki paitsi yksi.[48] Osa SKDL:n jäsenistä toimi ensisijaisesti liitossa, mutta kuului puolueeseen käytännöllisistä syistä. Varsinkin SKDL:n alkuaikoina SKP:n jäseniä suosittiin henkilövalinnoissa.[49] Päätös jäsenyydestä jommassakummassa saattoi yksilötasolla syntyä myös esimerkiksi jäsenmaksun suuruuden tai asuinpaikan perusteella.

Kaksoisorganisaatio oli raskas jäsenten kannalta, kun kokouksissa usein käsiteltiin samat asiat, niihin osallistuivat samat ihmiset, ne pidettiin samassa paikassa ja peräkkäin. Organisaation ylläpito vei rahaa liikkeen muilta toiminnoilta. Jo 1940-luvulla esiintyi ajatuksia SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä, ja asia nousi keskusteluihin jälleen 1960-luvulta alkaen.[50] 1940-luvulla idea kuivui kuitenkin kokoon Otto-Ville Kuusisen tyrmättyä sen leniniläisen puolueteorian vastaisena ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alettua korostaa itsenäisten marxilais-leniniläisten puolueiden merkitystä Jugoslavian tapahtumien seurauksena 1948. 1960-luvulla syntynyt SKP:n oppositio puolestaan suhtautui kaikkiin kommunistisen puolueen itsenäisen aseman vaarantaviin ehdotuksiin jyrkän kielteisesti ja korosti SKDL:n luonnetta demokraattisten voimien yhteenliittymänä. Esimerkiksi Lapissa osastoja kuitenkin yhdisteltiin 1960-luvun lopulla Arvo Aallon johdolla.

SKP ja SKDL lähentyivät toisiaan poliittisesti etenkin sen jälkeen, kun SKP:n oppositio erotettiin puolueesta.[49]

SKP:n organisaatio oli vahvempi kuin SKDL:n ja puolueella oli liittoa enemmän rahaa käytettävissä.[51] SKDL:n toimintakulttuuri oli avoimempi kuin SKP:n.[52]

Liiton ulkopuoliset eivät usein ymmärtäneet SKDL:n organisaatiota ja suhdetta SKP:hen, joten kaikkia kansandemokraatteja kutsuttiin monesti kommunisteiksi.[49]

Puolueen on nähty olleen osa SKP:n taktiikkaa yhteiskunnallisen vallan ottamiseksi; inklusiivisen SKDL:n tarkoituksena oli yhdistää kaikki sosialistit ja liberaalit porvarit SKP:n johtoon.[53]

SKDL osallistui hallituksiin heti jatkosodan jälkeen (1944–1948) ja jälleen 1960-luvun puolivälistä alkaen, kun niin sanottu kansanrintamahallitus (SKDL-SDP-Keskusta) aloitti toimintansa. Vuonna 1971 SKDL jätti hallituksen neljäksi vuodeksi, mutta meni mukaan Kekkosen runnomaan Miettusen hallitukseen, mikä jakoi puoluetta. SKDL:n viimeinen hallituskausi (Sorsa III) päättyi eroamiseen joulukuussa 1982.

SKDL:n perustamisessa keskeinen tekijä oli koota ihmisiä uuden ulkopolitiikan taakse, pois vanhojen sotapoliitikkojen vaikutuksesta. Läheisten suhteiden vaaliminen Neuvostoliittoon oli SKDL:lle tärkeää ja puolue pyrki kaikin tavoin edistämään maiden välistä kanssakäymistä. YYA-sopimuksen solmimisen edesauttaminen oli yksi SKDL:n toimenpiteistä. 1940-luvulla muut puolueet suhtautuivat tähän vielä epäillen, joten SKDL:n toiminnalle oli tilausta. Vuosien edetessä kaikki suuret puolueet kääntyivät pikkuhiljaa kannattamaan kekkoslaista ulkopolitiikkaa ja SKDL:n merkitys idänsuhteiden hoitamisessa väheni. 1970-luvulla SKP:n taistolaiset väittivät ”pahimpien neuvostovastaisuuksien” tulevan SKDL:n piiristä ja neuvostoliittolaisissa lehdissäkin arvosteltiin voimakkain sanoin SKDL:n puheenjohtaja Aleniusta.

SKDL:n suhde sosialismiin oli koko liiton toiminnan ajan ongelmallinen. Sosialistit olisivat halunneet maininnan sosialismista puolueen ohjelmiin, mutta osalle kommunisteista tämä ei sopinut. SKP karsasti ”kilpailevaa” versiota sosialismista, jonka oikeaoppista tulkintaa se yksin koki edustavansa. Toiseksi kommunistit elättelivät toivoa muidenkin kuin sosialismin kannattajien mukaantulosta. Ennen vuoden 1967 liittokokousta sanaa sosialismi ei mainittu SKDL:n ohjelmissa. Tällöin se otettiin ohjelmaan puheenjohtajaksi valitun Ele Aleniuksen johdolla. SKDL:n johdossa Alenius ajoi sosialismia, joka erosi luonteeltaan ja menettelytavoiltaan kommunistien mallista. Aleniuslaiset ja enemmistökommunistit tulivat kuitenkin käytännössä hyvin toimeen keskenään, vaikka myönsivät erilaiset aatteelliset lähtökohtansa. Molempien sosialismi korosti suomalaisen sosialismin omia kehityslinjoja suhteessa itäeurooppalaiseen reaalisosialismiin.

Vuonna 1990 perustetun Vasemmistoliiton ohjelmaan ei otettu mainintaa sosialismista, vaikka se oli esillä vielä luonnosvaiheessa,[54] ja sosialismia ohjelmaan kannattivat niin kommunistit [55] kuin SKDL:n Sosialistitkin.[56]

SKDL osallistui omilla listoillaan kaikkiin valtakunnallisiin vaaleihin vuosina 1945–1987. SKDL nousi suurten puolueiden joukkoon ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 saaden lähes 400 000 ääntä. Ehdokasasettelusta ei ehditty pitää jäsenäänestystä, joten SKDL:n johto teki kompromissin, jossa ehdokkaita asettivat kommunistit (72), kuutoset (66), sosiaalidemokraattinen oppositio (48) ja SKDL:n kanssa vaaliliittoon ryhtynyt Pienviljelijäin puolue (14). Eduskuntaan valittiin 38 kommunistia, seitsemän kuutosta ja neljä sosiaalidemokraattisen opposition ehdokasta.[4] SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli suurin kahden sosiaalidemokraatin loikattua puolueen riveihin syksyllä 1946.

Parhaimman vaalituloksensa SKDL saavutti vuoden 1958 eduskuntavaaleissa, jolloin se nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noin 23 prosentin kannatuksella ja 50 kansanedustajalla. Viimeisissä eduskuntavaaleissaan 1987 SKDL sai vain 16 kansanedustajaa ja alle 10 % äänistä. Kannatus alkoi laskea 1970-luvun puolivälin jälkeen.

SKDL oli kannatukseltaan yksi Länsi-Euroopan suurimmista vasemmistopuolueista SKP:n ollessa vastaavasti suurimpia kommunistipuolueita. 1960-luvulla SKDL:n edesottamuksia hallituksessa seurattiin innokkaasti vastaavien länsieurooppalaisten puolueiden ollessa hallitusten ulkopuolella.

SKDL solmi vaaliliittoja 1960-luvulta 1980-luvun alkuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) ja sen seuraajan Sosialistisen työväenpuolueen (STP) kanssa.

Vuosi

Edustajat

Kannatus

1945

49 / 200

398 618

23,47 %

1948

38 / 200

375 538

19,98 %

1951

43 / 200

391 134

21,58 %

1954

43 / 200

433 251

21,57 %

1958

50 / 200

450 220

23,16 %

1962

47 / 200

506 829

22,02 %

1966

41 / 200

502 374

21,20 %

1970

36 / 200

420 556

16,58 %

1972

37 / 200

438 757

17,02 %

1975

40 / 200

519 483

18,89 %

1979

35 / 200

518 045

17,90 %

1983

27 / 200

400 930

13,46 %

1987

16 / 200

270 433

9,39 %

Vuosi

Valtuutetut

Kannatus

1945

2 496

275 324

1947

2 005

314 156

20,4 %

1950

2 517

347 102

23,04 %

1953

2 546

406 324

23,10 %

1956

2 272

353 967

21,17 %

1960

2 409

432 146

22,01 %

1964

2 417

470 550

21,94 %

1968

1 770

382 882

16,91 %

1972

1 731

437 130

17,48 %

1976

2 050

494 920

18,45 %

1980

1 835

456 177

16,64 %

1984

1 482

354 582

13,15 %

1988

1 209

270 532

10,29 %

Ensimmäisissäe sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa vuonna 1945 SKDL oli vaaliliitossa SDP:n kanssa.

Ennen vuoden 1950 kunnallisvaaleja SKDL:llä oli enemmistö valtuustopaikoista Kajaanin maalaiskunnassa, Karkkilassa, Karttulassa, Kolarissa, Maariassa, Munsalassa, Pyhäjärvellä, Rautavaaralla ja Suomussalmella. Rautavaaran enemmistö syntyi SDP:n edustajan loikkauksen seurauksena.[57] Vaaleissa SKDL sai enemmistön uusina paikkakuntina Kemin kaupungissa, Kittilässä ja Sallassa.[58] Kemin valtuusto oli ensimmäinen kansandemokraattien hallintaan siirtynyt kaupunginvaltuusto – aiemmat olivat maalaiskuntia ja kauppaloita.[59] SKDL:n 23 prosentin äänisaalis toi liitolle yli 2 500 valtuutettua ja noin 10 000 lautakuntapaikkaa.[60] SKDL menetti enemmistönsä Pyhäjärvellä ja Suomussalmella, mutta valloitti ne takaisin seuraavissa vaaleissa 1953.[61] Kajaanin maalaiskunnassa SKDL:llä oli vuoden 1953 vaalien jälkeen 17 valtuuston 27 paikasta.[62]

Vuoden 1960 vaalien jälkeen kansandemokraattinen valtuustoryhmä oli suurin muun muassa Karkkilassa, Kemissä, Nokialla, Tampereella, Varkaudessa ja Äänekoskella.[63] Vuoden 1964 kunnallisvaaleissa SKDL sai enemmistön Kajaanin maalaiskunnan, Kolarin, Rautavaaran ja Saloisten valtuustoihin. Liitto menetti enemmistöasemansa Haukiputaalla, Karkkilassa, Kempeleessä ja Pyhäjärvellä.[64]

Vuosi

Ehdokas

Valitsijamiehet

Kannatus

1950

Mauno Pekkala

67

338 035

21,43 %

1956

Eino Kilpi

56

354 575

18,69 %

1962

Paavo Aitio

63

451 750

20,5 %

1968

Urho Kekkonen

56

345 609

16,95 %

1978

Urho Kekkonen

56

445 098

18,18 %

1982

Kalevi Kivistö

32

348 359

11,0 %

SKDL ei puolueena osallistunut vuoden 1988 presidentinvaaliin, mutta Kalevi Kivistö osallistui sitoutumattomana Liike 88:n ehdokkaana. Liike 88 sai valitsijamiesvaaleissa 286 833 ääntä (9,61 %) ja 26 valitsijamiestä. Kivistö sai välittömässä vaalissa 330 072 ääntä (10,67 %).[65]

Vuonna 1956 pidettiin ensimmäiset valtakunnallisesti samanaikaisesti järjestetyt osuuskauppavaalit 107:ssä osuusliikkeessä. SKDL sai noin 72 000 ääntä (42,4%) ja enemmistön useissa liikkeissä. Uutena kansandemokraattien hallintaan siirtyi Taalintehtaan Osuuskauppa. SKDL menetti enemmistön Osuusliike Ådalenissa ja Ylä-Savon Osuusliikkeessä.[66]

Katso myös Luettelo SKDL:n lehdistä

SKDL:n vappumerkit 1945–1985, 1987–1989.

SKDL:llä oli laaja puoluelehdistö. Kesällä 1946 puolueella oli kymmenen maakunnallista sanomalehteä.[67] Demokraattinen Lehdistöpalvelu (aiemmin Demokraattinen Lehtipalvelu, DLP) oli SKDL:n sekä SKP:n uutistoimisto ja Demokraattisten Kustantajain Liitto liikkeen omistamien kustannusosakeyhtiöiden ja kirjapainojen yhteiselin.

SKDL:n pää-äänenkannattaja oli aluksi Vapaa Sana, jonka ensimmäinen (sodanjälkeinen) numero ilmestyi 7. marraskuuta 1944.[4] Vapaan Sanan päätoimittajina työskentelivät Väinö Meltti, Cay Sundström, Raoul Palmgren ja Jarno Pennanen. Vuonna 1957 Vapaa Sana yhdistettiin SKP:n Työkansan Sanomien kanssa uuteen Kansan Uutiset -lehteen, kun kahden lähes samoja asioita käsitelleen päivälehden ylläpitoa ei katsottu enää tarpeelliseksi. Kansan Uutiset oli puolueiden yhteinen äänenkannattaja vuoteen 1990 asti. Vapaa Sana ja Kansan Uutiset painettiin Yhteistyön kirjapainossa.

Kansandemokraattiset järjestöt omistivat Kansankulttuuri-kustantamon yhdessä Suomi–Neuvostoliitto-Seuran kanssa.

Yleinen lehtimiesliitto perustettiin vuonna 1947 SKDL:n lehtien toimittajien ammattijärjestöksi, kun kansandemokraattisten lehtien toimittajia ei hyväksytty Suomen Sanomalehtimiesten Liiton jäseniksi lyhyen toimittajakokemuksen vuoksi.[68]

[69]

  • Nevakivi, Jukka: Jatkosodasta nykypäivään, s. 207–355. Teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2003. WSOY, 2004.
  • Nevakivi, Jukka: Jatkosodasta nykypäivään. Teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2006. WSOY, 2006.
  • Puhakka, Sirpa: Vasemmistoliiton synty. Into, 2015. ISBN 978-952-264-365-0.
  • Rantala, Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos. Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4.
  1. ↑ Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Arkistoitu 12.10.2013. Viitattu 26.1.2014.
  2. ↑ Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975), s. 22–23, 260–261.
  3. ↑ a b Rantala 1982, s. 66–67
  4. ↑ a b c d e f g h i Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975)
  5. ↑ Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vapaa Sana, 7.11.1944.
  6. ↑ Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975), s. 22–23.
  7. ↑ Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino', s. 99. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2653-1.
  8. ↑ Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle, s. 79-80. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0.
  9. ↑ Heikki Mikko Viitala: Vasemmistolainen työväenliike Suomessa osa 1: SKP - parlamentaarinen ja vallankumouksellinen puolue 1918-1988 (Kommunisti-lehden julkaisusarja 1/88), s. 74.
  10. ↑ Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975), s. 21.
  11. ↑ Heikki Mikko Viitala: Vasemmistolainen työväenliike Suomessa osa 1: SKP - parlamentaarinen ja vallankumouksellinen puolue 1918-1988 (Kommunisti-lehden julkaisusarja 1/88), s. 72.
  12. ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 256. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  13. ↑ Huttunen 1974, s. 259.
  14. ↑ Nevakivi 2004, s. 235-237.
  15. ↑ Nevakivi 2004, s. 235-238.
  16. ↑ Nevakivi 2004, s. 238-239.
  17. ↑ Nevakivi 2004, 239.
  18. ↑ Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia (WSOY 2006), s. 230.
  19. ↑ a b Nevakivi 2006, s. 239-246.
  20. ↑ Nevakivi 2004, s. 239.
  21. ↑ Ruosteenoja Lauri: Sotasyylliset vastaan vieraan vallan palvelijat, s. 68. Pro Gradu. Tampereen yliopisto, 2007. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 13.10.2012). [vanhentunut linkki]
  22. ↑ Nevakivi 2004, s. 240-242.
  23. ↑ Nevakivi 2004, 242-243.
  24. ↑ Huttunen 1974, s. 479–481.
  25. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 250. Helsinki: Otava, 1987.
  26. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1977, s. 53–54. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04061-8.
  27. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 180. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7.
  28. ↑ Tuure Junnila: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla: poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta, s. 27–31. Rauma: Länsi-Suomi Oy, 1973.
  29. ↑ Esko Rekola: Viran puolesta, s. 227. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22965-2.
  30. ↑ Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 44–45. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  31. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 177. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06728-1.
  32. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987, s. 156–157. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
  33. ↑ Aarne Saarinen: Suomalaisen kommunistin kokemuksia, s. 182–184. Helsinki: Tammi, 1984. ISBN 951-30-5931-6.
  34. ↑ Unto Hämäläinen ja Terho Ovaska: Lännettymisen lyhyt historia, s. 16. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-1-23024-3.
  35. ↑ Puhakka 2015, s. 226-234.
  36. ↑ a b c d e f g h i j Lauri Haataja, Seppo Hentilä, Jorma Kalela & Jussi Turtola (toim.): Suomen työväenliikkeen historia, s. 435-438. Työväen Sivistysliitto, 1976. ISBN 951-9118-10-1.
  37. ↑ Heikki Mikko Viitala: Vasemmistolainen työväenliike Suomessa osa 1: SKP - parlamentaarinen ja vallankumouksellinen puolue 1918-1988 (Kommunisti-lehden julkaisusarja 1/88), s. 103.
  38. ↑ a b c d e f g h Kusti Kulo: Kymmenen vuotta SKDL:n toimintaa. teoksessa Demokraattisen kansan kalenteri 1954 (SKDL 1953), s. 33–39; Kusti Kulo: SKDL. Yhdistävä rengas. teoksessa Kymmenvuotias liitto (SKDL 1954), s. 7–8.
  39. ↑ Ulla-Leena Alppi Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  40. ↑ a b Demokratia täydelliseen voittoon. SKDL:n liittokokous. Vapaa Sana, 26.3.1946.
  41. ↑ a b Suunta, jota kuljemme, on oikea ja se suunta tulee voittamaan... SKDL:n II liittokokous. Vapaa Sana, 2.7.1949.
  42. ↑ a b c Yksimielisyyden liittokokous. Vapaa Sana, 4.6.1952.
  43. ↑ a b Eino Kilpi presidenttiehdokkaaksi – Työväen yhtenäisyysmies, rauhanpuolustaja, oikea isänmaanystävä. Vapaa Sana, 14.6.1955.
  44. ↑ a b Voitontahtoinen liittokokous. Vapaa Sana, 8.4.1958.
  45. ↑ Timo Tuovinen: Suomalainen työväenlaulu. Kisällilaulajien aikakausi, s. 299, 360-374. Umpihanki, 2022. ISBN 978-952-7313-47-3.
  46. ↑ Puhakka 2015, s. 164.
  47. ↑ ”Vapaaseen, vilpittömään yhteistyöhön” SKDL:n IV liittokokous. Vapaa Sana, 11.6.1955.
  48. ↑ Heikki Mikko Viitala: Vasemmistolainen työväenliike Suomessa osa 1: SKP - parlamentaarinen ja vallankumouksellinen puolue 1918-1988 (Kommunisti-lehden julkaisusarja 1/88), s. 84-85.
  49. ↑ a b c Puhakka 2015, s. 172.
  50. ↑ Puhakka 2015, s. 44, 170-172, 233.
  51. ↑ Puhakka 2015, s. 171.
  52. ↑ Puhakka 2015, s. 232.
  53. ↑ Korhonen, M. ”MITÄ MINUN ON TEHTÄVÄ?”: Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen 1944–1958[vanhentunut linkki], (s. 24–25,38). Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto. Tammikuu 2006. Viitattu 16.8.2015
  54. ↑ Puhakka 2015, s. 226.
  55. ↑ Puhakka 2015, s. 166.
  56. ↑ Antti Sauli: Kohti punavihreää maailmaa. SKDL:n sosialistit ja heidän ideologinen profiilinsa 1980-luvulla (pro gradu, Helsingin yliopisto 2018), s. 90-93.
  57. ↑ Vääriä tietoja levittää SS. Vapaa Sana, 28.9.1950.
  58. ↑ Yksi kaupunki kolme maalaiskuntaa kansandemokraattien hallintaan Lapissa. Vapaa Sana, 7.10.1950.
  59. ↑ Tulipa nuijaistua!. Vapaa Sana, 4.10.1950.
  60. ↑ Onni Jokinen: SKDL:n kunnallispolitiikka. Vapaa Sana, 4.12.1951.
  61. ↑ Vaalien lopputase. Vapaa Sana, 12.10.1953.
  62. ↑ Hilkka Yrjölä: Kajaanin maalaiskunta – esimerkki oikeasta vakauttamisesta. Vapaa Sana, 22.9.1956.
  63. ↑ SKDL:n äänimäärä kasvoi enemmän kuin muiden ryhmien. Kansan Uutiset, 21.12.1960.
  64. ↑ Porvarilliset menettivät enemmistön 37 kunnassa. Suomen Sosialidemokraatti, 27.x.1964.
  65. ↑ Presidentinvaalit 1988 (Tilastokeskus 1988)
  66. ↑ Sopuvaalit suoritettiin kahdeksassa osuusliikkeessä. Työkansan Sanomat, 5.12.1956.
  67. ↑ Inkeri Lehtinen: SKDL:n lehdistö. Teoksessa Demokraattisen kansan kalenteri (SKDL 1947), s. 39.
  68. ↑ Krohn, Elias: "Vasemmistolaisten toimittajien yhdysside" (Kansan Uutiset 23.2.2007), s. 22.
  69. ↑ Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917 (Arkistoitu – Internet Archive) Valtioneuvosto 2013
  70. ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive)

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Kansan_Demokraattinen_Liitto&oldid=22457918”

Link
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Kansan_Demokraattinen_Liitto
Resumir
Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) oli vasemmistolainen yhteistyöpuolue, perustettu 1944 ja lopettanut poliittisen toimintansa 1990. SKDL oli kahdesti eduskunnan suurin puolue ja osallistui useisiin hallituksiin. Puolueen seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto. SKDL:ssä oli mukana sosialisteja ja kommunisteja, ja sen toiminta edellytti Suomen Kommunistisen Puolueen johtoaseman tunnustamista. Puolueeseen kuului myös erilaisia järjestöjä, kuten nuoriso- ja naisjärjestöjä. SKDL osallistui hallituksiin useina vuosina 1944–1982.